Maailmanloppu tuli nopeammin kuin kukaan osasi ennustaa.
Tor
Vasta hetken päästä uskalsin avata silmäni.
En nähnyt mitään. Oli täydellisen pimeää, mahdoton tietää missä tarkalleen istuin, ja olinko yksin vai oliko joku samassa huoneessa.
Yritin kuunnella, ei hiiskahdustakaan. Vain kevyttä huminaa korvissa, todennäköisesti ilmastointilaitteen painostavan hiljaista ääntä. Se saattoi myös tulla pääni sisältä, pamaus ja sitä seurannut jylinä olivat kuitenkin olleet hirvittäviä.
Yhdestä asiasta olin sentään täysin varma. Olin elossa. Ja tietoisuus siitä sai lämpimän, miellyttävästi verisuonia huuhtovan aallon kulkemaan sisälläni.
Pimeys teki kuitenkin mieleni koko ajan jollain lailla levottomaksi. Olin toki tottunut viettämään hetkiä pimeässä, enkä millään tavalla pelännyt sitä, mutta silti…täydellinen pimeys ilman mitään tietoa valosta oli jotain, johon en ollut mielessäni varautunut, niin kuin olin aina tottunut varautumaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla ei ollut valmista suunnitelmaa.
Kuvittelin itseni sokean asemaan; se laukaisi hieman painostavaa tunnetta aivoissani, mutta hetken kuluttua tajusin olevani kuitenkin terve ihminen, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan nähdä normaalisti, mutta joka ei kuitenkaan olosuhteiden pakosta kyennyt näkemään yhtään mitään. Samanlainen olo minulla oli ollut pari kertaa silloin, kun kavala virussairaus sitoi minut viikoiksi sänkyyn. Silloin, kun en pystynyt ottamaan askeltakaan tuntematta koko vartaloni läpi leikkaavaa kipua – kipua, jonka olemassaolosta vain minä itse olin tuskallisen tietoinen.
Pimeys ja kyvyttömyys nähdä ympärilleni kiihdytti mielessäni risteilevien kysymysten sekasortoista tulvaa.
Mitä helvettiä oli oikein tapahtunut? Miksi olin nyt tässä?
Tiesinkö oikein edes missä olin? Ja missä kaikki muut ovat?
Kaikki oli tapahtunut niin räjähdyksenomaisesti, etten vielä tajunnut tilanteesta yhtään mitään. Muistin vain sen hetken, kun olin lähtenyt juoksemaan. Talloin jalkoihini kaksi, kolme, kenties useampiakin ihmisiä, uskollisia työtovereitani, jotka olivat aikanaan auttaneet minua ansaitsemaan ensimmäisen miljoonani ja sitten etenemään kohti elämäni suurta päämäärää. Sillä hetkellä he olivat olleet vain tielläni lojuneita esteitä, mitättömyyksiä, jotka minun piti yksinkertaisesti raivata pois tieltä päästäkseni turvaan.
Päässäni oli takonut herkeämättä vain yksi ajatus: on pakko päästä suojaan! En halua kuolla, kuolkoot muut, mutta minä pysyn hengissä. Ja se ajatus oli kiihdyttänyt askeliani yli-inhimilliseen lentoon pyrkiessäni kohti ainoaa paikkaa, jonka pystyin mielessäni hahmottamaan.
Juuri kun olin suunnannut kaiken tahdonvoimani ja energiani pakenemaan tuota hirviötä, tapahtui jotain vielä oudompaa ja pelottavampaa.
Silmänräpäystäkin nopeammin, samalla tavalla mutta monta kertaa nopeammin kuin päivä vaihtuu päiväntasaajalla yöhön, oli laskeutunut täydellinen pimeys . Suunnaton pilvi, jonka läpi valo ei enää ollut päässyt tunkeutumaan, ei sisään sen enempää kuin uloskaan.
Pimeyttä seurasi korvia repivä, väkivaltainen jylinä. Ääni oli jotain täysin uskomatonta, aivan kuin jokaikinen suurella lentokentällä seisovista kymmenistä jumbojeteistä olisi noussut yhtä aikaa ilmaan.
Kun ihminen ei kykene enää tekemään mitään aivotoiminnan aikaan saamaa, hän tekee sen mitä selkäydin käskee. Minä juoksin, vailla mitään käsitystä suunnasta. Ja vaikka ihmeitä ei rationaalisesti ajattelevan ihmisen mielestä koskaan tapahdukaan, niin jonkin ihmettä muistuttavan sattuman kautta onnistuin löytämään tieni suojaan.
*****
Nyt se pimeys oli joka puolella. Ei mitään valoa.
Kyyhötin huoneen nurkassa. Tai ainakin kuvittelin sen olevan nurkka, siinä pimeydessä mistään ei voinut olla varma.
Kelasin mielessäni menneitä tapahtumia, välähdyksiä elämäni varrelta. Olin aina ollut ylpeä siitä, että oli kuinka vaikea ja tiukka paikka tahansa, pystyin säilyttämään viileän rauhallisuuteni enkä näyttänyt tunteitani ulospäin.
Nyt minulla oli kuitenkin hyvin kummallinen olo, sellainen jonka kaltaista en muistanut tai ehkä edes tiennyt olevankaan.
Pelkäsin. Ja tälla kertaa myös uskalsin näyttää sen.
Vaikka purin takahampaitani yhteen niin voimakkaasti kuin ikinä kykenin, en voinut tapahtuvalle mitään. Ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan kuin saatoin muistaa silmäkulmaani puristui kyynel, joka vieri pitkin poskipäitäni kohti vapisevaa suupieltäni. Ensimmäistä kertaa tajusin, kuinka suolaiselta kyynel maistuu kastellessaan hennosti huulia. Päästin aluksi huulieni raosta vaimean vaikerruksen, joka nopeasti kasvoi hallitsemattomiksi, kasvoni vääristäviksi purskauksiksi.
Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden aloin itkeä.
Zev
Jos koskaan olisin pystynyt kuvittelemaan, millainen maailmanloppu on, se ei olisi ollut mitään tämän hetken rinnalla.
Suuni ja nieluni olivat edelleen täynnä kuivaa, karheaa pölyä. Se teki hengittämisen vaikeaksi, kuin olisin joka henkäyksellä vetänyt keuhkoihini rutikuivana pölisevää talkkia.
Ympärilleni täydellisesti laskostunut pimeyden verho teki olemisestani jotenkin epätodellista. Olla kuollut olematta kuollut. Sellainen tunne minulla oli muistini mukaan ollut joskus aikaisemminkin, mutta ne hetket olivat loppujen lopuksi vain pelkkää leikkiä verrattuna tähän.
Täydellisen toivottomalta tuntuvaa oloani helpotti oudolla tavalla tietoisuus siitä, että todennäköisesti ymmärsin, mistä tässä kaikessa oli kyse.
Vaikka en ollut koskaan saanut yliopisto-opintojani päätökseen, olin kuitenkin ollut lahjakas opiskelija. Tähtitiede ei ollut aineena kenties se kaikkein parhaiten menestykseen valmistava, mutta se tarjosi herkälle ja hiukan romantisointiin taipuvalle luonteelleni ehtymättömän määrän pakopaikkoja todellisuudesta.
Olin aina ollut jopa sairaalloisen kiinnostunut kaikenlaisista totuttua maailmankuvaamme uhkaavista ilmiöistä. Tähtitieteen kautta tutustuin moniin sellaisiin, ja opiskelin niiden taustoja ja rakentelin niille tulevaisuuden skenaarioita intohimoisesti pienimpiäkin yksityiskohtia myöten.
Tähtitiede auttoi minua ymmärtämään, että ihmiskunta on vain mitätön jyvä valtavassa, koko ajan kasvavassa siilossa, ja että jyvä ei tietenkään voi johtaa mylläriä. Se auttoi minua ymmärtämään, etten voi ymmärtää. Sinänsä helpottava ajatus vaikeudesta toiseen tarpovalle ihmiselle, mutta käytännössä asioiden ymmärtämättömyyden ymmärtäminen vaati itselleen monta kyyneltä, monta särkynyttä sydäntä ja monta umpikujan päässä katkaistua mahdollista, joskus jopa ainoalta mahdolliselta vaikuttanutta elämänpolkua.
Se, mitä olin tähtitieteestä aivojeni perukoille vuosien varrella imenyt, antoi minulle täydet perusteet olla uskomatta, että tapahtuneessa olisi kyse ydinaseesta tai mistään ihmisen toiminnan aiheuttamasta reaktiosta. Kyse oli jostain paljon suuremmasta, jonka johdatus oli tuonut tajuntamme ulottuville lyhyeksi hetkeksi.
Olin aivan varma, ettei tuo kaikki totutunlaiset mittasuhteet ylittänyt tömähdys, sitä seurannut koko maankamaraa vavisuttanut tärinä ja ennen kaikkea pelottavan pimeyden kaikkialle langettanut pölypilvi voinut olla minkään muun kuin valtavan asteroidin törmäyksen aiheuttamaa. Mutta olin täydellisen hämmästynyt, miten se saattoi olla mahdollista? Ainoan mahdollisen tällaiseen tuhoon kykenevän asteroidin oli laskettu ohittavan maapallo läheltä, mutta kuitenkin turvallisen kaukaa. Jokin laskelmissa oli mennyt pieleen.
*****
Tunnustelin tietäni eteenpäin. Pienintäkään valonpilkahdusta ei näkynyt mistään. Kaikki valo oli yksinkertaisesti kadonnut johonkin. Tunsin ylhäälle karkeaan betoniseinään kiinnitetyn hyllyn, joka oli muutamia yksinäisiä lojumaan jätettyjä ruuveja ja rapeapintaiseksi kuivunutta maalipurkkia lukuunottamatta tyhjä.
Astuin jonkin pehmeän kohouman päälle. Jännitin vartaloani vaistomaisesti, ajattelin että olen astunut ihmisruumiin päälle. Keräsin rohkeuteni ja hamuilin sormillani ja kämmenilläni kohoumaa saadakseni varmuuden asiasta. Helpotuksen tunne täytti minut sekunnin murto-osassa: ruumiiksi olettamani oli vain rullalle jätetty räsymatto.
Tyypillinen pommisuoja, ajattelin. Juuri sellainen miksi olin ne aina kuvitellut, vaikka olin itse asiassa vain kerran aiemmin käynyt sellaisessa.
Sitten kuulin jostain pimeyden keskeltä vaimeaa nyyhkytystä.
En ollutkaan yksin. Jossain oli toinen.